Moraalipsykologi Jonathan Haidtkirjoittaa kirjassaan Righteous Mind (“Oikeamieli”) ihmisen moraalisesta ajattelusta. Kohdatessamme moraalisen ongelman, vastaamme siihen ensin intuitiolla, alkukantaisella tunteella, ja vasta sitten analyyttinen järkemme käy töihin. Kun Jani-Petteri kertoo mielipiteensä, päättelyketju etenee päässämme suunnilleen näin:
a) Pidänkö Jani-Petteristä?
b) Pidänkö hänen sanomastaan?
c) Onko hänen sanomansa totta?
Moni ei pääse a-kohdasta b:hen ja yhä harvempi syventyy kohtaan c, jos sekä a ja b ovat pielessä. Ihmisen järki on kuin elefantinkuljettaja. Jos elefantti eli tunne on päättänyt kävellä oikealle, ratsastaja ei sen suuntaa voi kääntää kuin korkeintaan hitaasti ja todella suurella päättäväisyydellä.
Uskontoa on muutakin kuin raamattu ja allah. Uskontoa on ostaa marketista vain luomujauhoa, vaikka tavallinen kuormittaa luontoa vähemmän. Jäbä kieltäytyy koetilanteessa tarjotusta juomasta, kun kuulee sen sisältävän geenejä. Järjellä ei ole valinnan kanssa paljon tekemistä silloin, kun ihminen ajaa mukavuusalueellaan. Niin meidät on rakennettu. Viidakossa selviää hyvin perustellulla vaistolla paremmin kuin pitkällä harkinnalla.
Kattava ja kaikille saatavilla oleva koulutus tekee jo paljon. Ei se ihmistä muuta, mutta laajentaa tietämyspiiriä – ja parhaimmillaan tuttavapiiriäkin – josta intuition ammentaa. Tutkimusten mukaan koulutetut ja kouluttamattomat ihmiset tekevät kuitenkin moraaliset valintansa yhtä lailla mutu-tuntuman perusteella. Koulutettu ihminen pystyy korkeintaan listaamaan useamman näkemystään puoltavan argumentin.
Nykyaikainen sota käydään, jos ei uskonnolla, niin vähintään yhtä vankoilla uskomuksilla. Vastustajan pahuudesta vakuuttunut nuori mies on paljon helpompi valjastaa aseen varteen. Se ase voi olla rynnäkkökivääristä ja verkkohyökkäysohjelmasta alkaen mitä tahansa aina sosiaalisessa mediassa käytävään informaatiotaisteluun. Jos oma moraali tukee annettua viestiä, sitä on helppo lähteä vahvistamaan. Vain harva pysähtyy miettimään, onko viesti totta.
Tie totuuteen kulkee lopulta väittelyn ja ihmisten välisen kohtaamisen kautta. Harva muuttaa kantaansa, jos ei saa impulssia muualta yhteisöstään. Toiselta ihmiseltä. Mitä rajoitetumpaa sananvapaus on, sitä epätodennäköisempää on satunnaisen impulssin vastaanottaminen. Sen eteen joutuu tekemään töitä. Vapaissakin yhteiskunnissa ihminen todennäköisemmin mukautuu kaltaistensa viestiin kuin lähtee kaivamaan syitä olla eri mieltä. Ihminen ei luontaisesti halua joutua epäsuosioon lähipiirinsä silmissä. Sosiaalinen media vahvistaa vertaisviestinnän voimaa. Kun vielä muutama vuosi sitten itse kukin haki lounastauolla lukemista jonkin yleisen uutisportaalin kautta, nykyisin yhä useamman tie kulkee uutisiin tai mielipidekirjoituksiin sosiaalisen median filtteröimänä. “Kun olen kiireinen, en mene Hesarin sivuille, vaan luen vain ne jutut, jotka kaverit ovat somessa jakaneet.” Lisääkö vai vahvistaako tällainen ilmiö kriittisten äänten voimaa?
Time-lehden tutkimuksen mukaan artikkelin lukemiseen käytetty aika ei korreloi sen saamien sosiaalisen median “jakojen” kanssa. Jutut, joiden parissa vietettiin eniten aikaa, saivat vain vähän Facebook- ja Twitter-jakoja. Vastaavasti, eniten twiitatun jutun lukemiseen uhrattiin vain 20 prosenttia siitä huomiosta, joka käytettiin syvällisesti luettuun juttuun. Mitä tämä kertoo? Monta asiaa. Mikäli oma yhteisö on jo “validoinut” jutun, eli jakanut sitä somessa vimmatusti, minun ei tarvitse enää käyttää aikaa jutun perkaamiseen. Voin hyväksyä viestin nopeammin ja jopa jakaa sen pelkästään otsikon ja ingressin perusteella. Tutkimustulos toki kertoo myös siitä, että mitä selkeämpi – tai lyhyt – viesti on, sitä useampi sen yleensä malttaa lukea. Mitä useampi taas viestin lukee, sitä todennäköisemmin juttu lähtee kiertoon.
Tietoa ja vastatietoa on netti pullollaan. Mutta avain onkin siinä, mikä viesti meidät tavoittaa, ja minkä voima on sellainen, että se leviää samankaltaisesti ajattelevan yhteisön ulkopuolelle. Ja: mikä viesti kääntää päitä. Viraalimarkkinoinnissa se on jatkuvan debatin aihe. Miten kylvää mahdollisimman pienellä panoksella ne siemenet, joista viesti leviää mahdollisimman monelle. Ja miten saada nuo viestipuut vieläpä juurtumaan ihmisten mieliin.
Informaatiosodankäynnissä tavoite on pitkälti sama, eivätkä keinotkaan kaikilta osin eroa. Totalitaristisinkin yhteiskunta joutuu hyväksymään verkostoviestinnän voiman, ellei se suoraan lähde kieltämään ihmisten välistä kommunikaatiota ja siihen nykyisin tarjolla olevaa teknologiaa. On varmempaa viljellä haluttua viestiä koneiston eri osiin ja toivoa, että sieltä leviää omia kulkureittejään ihmisten mieliin, kuin sulkea joitakin koneiston osia kokonaan.
Sitä mukaa kun alkaa turvautua jälkimmäiseen, muuttuvat systeemin rakenteet hauraiksi, sikäli kuin Nassim Nicholas Talebia on uskominen. Toisin kuin hauras, antihauras järjestelmä ei kaadu vaan voimistuu siitä, että sitä vastaan kohdistuu iskuja. Näkyvät iskut ihmisten luontaista sananvapautta vastaan puolestaan sysäävät yhä useamman ihmisen, yksi kerrallaan, epämukavuusalueelle ja sellaiseen tunnetilaan, jossa valtavirrasta poikkeavat ajatukset alkavat tarttua. Epämukavuusalueella alkavat elefanttien päät kääntyä.
Vaikka jonkin ääri-ilmiön todennäköisyys onkin pieni, ja sen esiintymistä mahdoton ennustaa, on sen voima iskiessään moninkertainen päivittäiseen vaihteluun verrattuna. Vaikka olisit aina sijoittanut vain lineaarisiin arvopapereihin, et voi välttyä siltä tosiasialta, että markkinoilla on myös optioita. Kun ihmisen mieli, se Haidtin elefantti, päättää kaikesta ulkoisesta vastustuksesta huolimatta lähteä toiseen suuntaan, on sitä enää vaikea pysäyttää.
(Kirjoittaja on ICT Standard Forum bloggaaja, kirjoitus on julkaistu aikaisemmin CIO.fi-sivulla).
Haluatko tietää lisää Bisnesteknologiamallista ja sen soveltamisesta käytännössä? Ota yhteyttä.